Tänään on aika aurinkoinen päivä ja asteita on nyt +9 astetta. Taivaalla leijailee uhkaavia tummia pilviä, mutta toivottavasti ne ei ala satamaan, vaan kiiruhtavat ohitse. Eilen tuntui kuin koko maailmani olisi romahtanut. No, kaikki alkoi siitä, kun pieni typykkämme, villakoira Unelma, jolla on diabetes, halusi olla rauhassa eikä syönyt mitään, vaikka kädestäni annoin. Hän ei kantanut häntäänsä, kuten kuuluisi, joten aavistin, että nyt on jotain pielessä. Tuumasta toimeen ja soitimme eläinlääkärille ja Unelmamme pääsi sinne heti. Odottelin kotona noin tunnin ajan ja toivoin ja rukoilin, että Unelma saisi vielä elinaikaa kanssamme. En pystynyt keskittymään mihinkään, sillä pelkäsin niin kovin rakkaan Unelmamme puolesta. Mutta sitten he tulivatkin lääkäristä ja sain kuulla, että verensokeri hänellä on alentunut hyvin, mutta tulehdusta on jossakin. Hän sai ensiavun lääkärillä ja sai nestettä niskaan sekä antibioottipiikin, joten lääkitys alkoi seuraavana päivänä. Illalla jo Unelma alkoi toipua ja söi normaalisti ja myös joi vettä normaalisti, joten tuntui, että rukoukseni on kuultu. Tänään on annettu jo insuliinia sekä hän on syönyt aamulla, jonka jälkeen annoimme antibiootin ja sitten hän nukkui ja taas söi hieman eli tarpeeksi sillä kertaa ja häntääkin hän kantaa jo hyvin ylhäällä. Myös hän on nyt jo paljon pirteämpi ja heiluttaa taas iloisesti häntäänsä siskonsa kanssa kilpaa. Mutta niin äkkiä voi elämä romahtaa ja taas palautua normaaliksi. Mutta miten on heidän, jotka ovat menettäneet kotinsa ja perheensä Myonmarissa ja Kiinassa? Heidän elämänsä ei palaa niin nopeasti kuin he ovat sen menettäneet. Heillä vie pitkän aikaa ennenkuin he saavat uuden kotinsa ja näin ollen heillä on tuntematon elämäntie edessä. Siellä on hyvin paljon orpoja lapsia, joten miten heidän elämänsä lähtee käyntiin? Minun sydämeeni koskee, kun ajattelenkin heitä, pieniä ja isompia lapsia, joilla ei ole enää kotia eikä vanhempia eikä ehkä omaisiakaan. Minä todellakin toivoisin, että orvot lapset ja nuoret saisivat muualta maailmasta hyvän kodin ja uudet vanhemmat mahdollisimman pian ja jotka auttaisivat heitä päivästä toiseen.
Mutta eilen me soittelimme. Ensin etsimme kissojen ja koirien kanssa nuotteja Dannyn On lupa toisesta huolta kantaa. Siis kysyimme kirjastoista ja kaupoista, mutta mistään ei löytynyt. No, ei auttanut muu kuin, että mieheni alkoi väsäämään nuotteja ja se olikin suuri ilo, kun hän sai nuotit kirjoitettua ja pääsimme sitä soittamaan. Ja kyllä se on ihana kappale. Toinen ihana kappale löytyi onneksi kirjastosta eli Matin ja Tepon Pidä itsestäsi huolta, joka on myös sekä helppo soittaa että aivan ihana kappale.
Mutta kuitenkin ajatukseni lentävät aina Brasiliaan, uuteen kotimaahamme, jossa meitä odottaa uusi, ihana elämä ikuisesti
lämpimässä maassa. Siellä me vain soittelemme ja laulelemme ja nautimme hyvästä ruuasta ja ystävistämme ja käymme välillä uimassa. Mikä voisikaan olla ihanampaa kuin viettää loppuelämämme lämpimässä maassa nauttien!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti